hiljainen huone 4/4

käytävä oli kylmempi kuin äidin huone kun Mira astui ulos huoneesta. lumipyry oli alkanut uudestaan. jossain kuului pientä rahinaa ensin hiljaa ja sitten se koveni, kuin joku olisi vetänyt raskasta ja metallista lattiaan pitkin. Mira säpsähti ääntä ja juoksi ulko ovelle. kun hän yritti avata ovea se siirtyi aina vaan eteen päin kuin käytävä jatkui ja jatkui. Mira hätääntyi eikö hän koskaan pääse täältä pois ja hän toivoi että tää uni päättyisi jos hän näkisi unta. Mutta kaikki tuntui todelliselta.  sama metallinen rahina loppui ja alkoi pian uudestaan, tällä kertaa se tuntui kuin olisi ollut Miran vieressä hän yritti juosta mutta jalat eivät kantaneet eteen päin. Jalat tuntui kuin ne olisivat olleet lyijyn raskaat. ne eivät totelleet. Rahina kasvoi se ei ollut enää yksi pitkä, vaan monta pientä ja lyhyttä. Mira sanoi ääneen itselleen, ole kiltti ja herää, herää. tämä ei ollut enää mitään harhaa vaan se tuli oikeasti jostain ja käytävä vaan jatkui kun  Mira pääsi ovelle. 

kun Mira lopulta pääsi ulos vanhainkodista ja kotiin omaan pieneen yksiöön, hän ajatteli olevanssa turvassa. mutta sama rahina alkoi kotonakin ja ihan kuin joku huutaisi hänen nimeään. 

Hiljainen huone 3/4

Aamulla lumisade oli lakannut. Mira joi pikaisesti kahvit. Äidin sanat olivat olleet koko yön mielessä.  "olen kuullut lapsena ääniä. ääniä joita ei ollut olemassa" Mira lähti ripein askelin takaisin vanhainkotia. Vanhainkoti ei näyttänyt niin ankealta enää kuin eilen marraskuun pimeässä ja lumituiskussa. kun mira astui käytävään ja suuntasi kohti äidin huonetta. hoitaja sofia pyysi hetkeksi juttelemaan. kun he istuivat pöydän ääreen Sofia sanoi - äitisi oli eilen hieman levoton. - niin, sellainen tunne tuli myös minuelle mira vastasi. - mitä hän tarkoitti sillä kun sanoi että, oli kuullut ääniä lapsena joita ei ollut olemassa? sofia kysyi katse tiukasti mirassa. - en tiedä mira vastasi ja piti katseen tiukasti pöydän pinnassa. - ymmärrän että tää kuullostaa hölmöltä mutta äiti aina sanoo että lumi ei tule yksin. sofia katsoi miraa niin että se tuntui näkevän lävitse. samassa jotakin vedettiin lattiaa pitkin. -kuulitko? mira kysyi. - kuulinko mitä? sofia vastasi, samassa mira tajusi että hänkin on ruvennut kuulemaan ääniä. ääniä joita eivät muut kuulleet.  mira saapui äitinsä huoneeseen. se oli yhtä kylmä kuin eilenkin. vaikka petterit hohti kuumana. -äiti, tulin käymään. mira sanoi. mutta äidin ilme ei värähtänytkään. äiti makasi liikkumattomana sängyssään kasvot kohti kattoa.  

mira istui pitkään äidin huoneessa ja oli myös nukahtanut. mira säpsähti hereille kun toinen  hoitaja tuli käymään. hoitaja jota mira ei tuntenut. - mitä kello on? mira kysyi mutta hoitaja ei vastanut. katsoi vain äidin monitorin ja poistui huoneestaan. mira katsoi puhelintaan se oli jo melkein puolen yön. kun mira astui käytävään se tuntui kylmemmältä kuin äidin huone.  mira arvasi heti ettei kaikki ole niinkuin pitää. se että  hoitaja oli vieras, ja että kaikkialla tuntui olevan kylmä, äänet joita kukaan muu ei kuule. 

Hiljainen huone 2/4

 Käytävä oli hämärä ja kylmä kun Mira astui käytävään. Mira säpsähtää Kun käytävän valot hetken räpsyy. Kulman takaa ilmestyy hoitaja Sofia. - hei, Mira. Minulle kerrottiin että tulit käymään myrskystä huolimatta. Kun Mira nostaa katseen Sofia kysyy huolestuneena - onko kaikki hyvin? -on kaikki hyvin. Mietin vain äidin sanoja Mira vastaa. -mitä hän sanoi? Sofia kysyi. -että äiti oli lapsena kuullut ääniä. Mira sanoo ja katsoo Sofiaa. - ehkä hän vain muistaa väärin. Sofia sanoo ja jatkaa -lähde kotiin ja tule sitten uudestaan kun myrsky on laantunut. Mira lähtee jatkamaan käytävän päähän olevan oven luokse. - Sofia, äidin huone. Mutta Sofiaa ei näy missään. Ei oven kolahdusta eikä mitään muutakaan ääntä. Ihan kuin Sofia olisi vain hävinnyt käytävältä. Mira nielaisee ja kääntyy kohti ulko ovea. Ulkona sataa vielä lunta. Mira vilkaisee vielä taakseen mutta käytävä tyhjä ja hämärä. 

Tuuli tarttuu Miran hiuksiin ja kylmyys tunkeutui takin sisälle. Hän  Pihalla kääntyy katsomaan vielä  vanhainkotia. Se oli ankean alakuloinen marraskuun lumisateessa. 

Hiljainen huone

Lumi pieksi vanhainkodin ikkunoita , sellaisella voimalla, kuin koko rakennus tuntui värähtelevän. Talvimyrsky oli peittänyt kaiken alleen,eikä yksikään ääni kantautunut sisälle - kuin maailma olisi pysähtynyt pakkasen alle. Mira ei olisi halunnut palata sinne, mutta velvollisuus paino raskaampana kuin pelko. Hänen äitinsä huonee oli käytävän viimeinen- se, jossa oli aina kylmä vaikka patteri hohti kuumana.melkein tulipunaisena. 

Kun Mira avasi oven, kylmä henkäys tuntui vastaan tulvahvalta varoitukselta. Ainoa valo oli sydänmonitorin vihreä valo,tasainen vilke. Äiti makasi selälleen,silmät auki,tuijottaen kattoon, kuin yrittäen nähdä lumen läpi jonnekin kauas. 

- Äiti, minä tulin käymään, Mira sanoi ja hieroi kohmeisia käsiään yhteen. Äiti ei reagoinyt. Ei räpäyttänyt silmiä. Eikä liikkunut.

Juuri kun Mira oli tarkistanut monitoria, äidin sydän löi. - Mira, Äiti sanoi, mutta äänessä oli oudon terävä ja jäinen kaiku. -Äiti? 

-se on palannut. Miran kurkkua kuristi.-mikä on palannut? 

Mira jähmettyi paikoilleen. Sana kaikui huoneessa kuin olisi tullut jostain kauempaa kuin vuoteessa makaavalta naiselta. - mikä on palannut? Mira kysyi uudestaan kun äiti ei vastannut.

Äiti käänsi katseensa Miraan. Tuntui kuin jokainen liike olisi narissut luissa. Silmät eivät vieläkään värähtäneet. Ne olivat oudon kirkkaat, kuin valo heijastuisi jostain silmiin.

- Lumi ei tule yksi, Äiti kuiskia hyvin hiljaa. -se tuo sen mukanaan.

Mira katsahti ikkunaan. Lumi tuiskutti ikkuna lasia vasten, ja hetken hän kuvitteli näkevänsä tummia varjoja ikkunan takana- kuin joku olisi etsinyt sisään pääsyä ikkunasta.-äiti, mitä tarkoitat? Mira kysyi, yrittäen pitää pelkonsa poissa. Äiti hymyili. Mutta hymy ei ollut lämmin. Enemmän sellainen muistutti hymyä josta yritetään salata pelkoa. - silloin kun olin pieni, aloin kuulemaan ääniä. Ääniä joita ei ole olemassa. 

- minkälaisia ääniä, Mira kysyi. Mutta äiti ei enää vastannut vaan nukkui silmät kiinni. 

Vuoden 2025 joulukalenteri

Marraskuuta on jäljellä vielä 2 viikkoa ja Vuoden  2025 Joulukalenteri on alettu kirjoittaa.

Tämän vuoden Joulukalenterissa päästään Maxin ja Olivia joulun valmistukseen.  Mutta joulun valmistusta varjostaa kun Maxin äiti- Helena ja sisko- Kaisla saapuvat jo toinen päivä joulukuuta. Helena haluaa että kaikki täydellistä.  Olivia ja Helena eivät tule kunnolla toimeen, kun taas Kaisla on kuin sisko Olivialle.

Tässä lyhyesti vuoden Joulukalenterista. 

Ensilumi

Ensilumi satoi maahan yön hiljaisuudessa, kuin joku olisi kuorruttanut maan,puut ja pensaat tomusokerilla. Se laskeutui maahan kevyesti ja varovasti, kuin taivas olisi kuiskinyt tästä alkaa uusi tarina. 

Kun aamu valkeni, luminen maa kimmelsi auringon kanssa kilpaa.

Aurinko yritti päästä lumisateen läpi, mutta sai hiutaleet näyttämään kuin pienet leijuvat timantit.

Kylän talot näyttivät pieniltä lumisateen keskellä, ne olivat kuin piparkakku taloja. Yksi toisesan jälkeen pimenevään iltapäivään, syttyi talojen ikkunoihin valot. 

Vanha tammi seisoi keskelle metsää, sen lavat kurotteli taivasta kohti. Tammen oksille laskeutui hiljaisesti lumihiutaleet.  

 

Perjantai illan lukuhetki

 

Sofia katseli ikkunasta kun lumihiutaleet hiljaa leijailee maahan. Hän ajattelee, miten voi olla aina yhtä kaunista katseltavaa, kun ensimmäiset hiutaleet satavat. Sofia katsahti kirjaa, joka lepäsi nojatuolin vieressä olevalla pöydällä. Kirja tuntui houkuttelevan uppoutumaan kirjan tapahtumiin, henkilöihin ja arvoitusten pariin. Sofia tietää että, Agatha Christie osaa kirjoittaa tarinaa, niin että se vangitsee lukijan lukemaan sivu toisensa jälkeen.

Sofia katseli hetken kirjaa ja sitten istuutui sohvalle, otti kirjan käteen ja alkoi lukea ensimmäistä sivua. Sofia uppoontui Idän pikajunan mysteerin pariin. Hän kuvitteli miltä kirjan päähahmo Hercule Poirot näyttäisi. Hän kuvitteli itsensä pikajunan matkustajiin. Sofia syventyi kirjaan. 

Istanbulissa oli lunta ja koko kaupunki oli peittynyt lumikerroksen alle, kuin joku olisi kuorruttanut kaupungin sokerilla. Juna asemalla seisoi juna nimeltä Idän pikajuna. Junan vieressä seisoi Belgialainen Hercule Poirot. Hänelle oli päällä tummanharmaa hyvin istuva puku ja Poirot tunnettiin hyvin. Poirot oli kätevä etsivä. Hercule Poirot oli menossa junalla Lontooseen. Mutta kuin yllättäen juna pysähtyy keskelle metsää lumipyryn keskellä. Tapahtuu murha ja arvokas koru katoaa, ja kaikki junan matkustajat ovat syyllisiä.

Sofia säpsähtää kirjastaan kun jossain narahtaa. Mutta se oli vain sohva kun Sofia vaihtoi asentoa. Tee oli jäähtynyt kuppiin ja kello näytti jo puoltayötä. Jos vielä yksi Luku,  Sofia ajatteli ja syventyi kirjaan uudestaan. Mutta ei hän jaksanut enää lukea riviäkään. Sillä silmät painui väkisin kiinni. 

Oliko se lupaus rakkaudesta?

  

Emelie seisoi laiturilla katseli järveä,joka oli jo hieman jäätynyt. Hän muisteli viime kesää. Tällä laiturilla oli tullut vastaan, Oliver. Mies joka oli hyvännäköinen mutta myös samalla salaisuuksia täynnä. Mitä enemmän kesä eteni ja syksy alkoi tehdä tuloaan - oli Emelielle tullut tunne ettei Oliver tullut jäädäkseen, vaan halusi vain piipahtaa ennen matkaansa. 

Emelie ottaa taskustaan kirjeen. Se on jo taiteltu ja luettu montaa kertaa, niin että kirjeen reunat ovat repeytyneet, mutta teksti on jäänyt. Siinä luki "palaan kevään koittaessa" 

Vaikka Oliver oli luvannut palata, Emelie ei tiennyt, pystyisikö uskomaan Oliverin lupaukseen. Emelie puristi kirjettä kädessä. Ja luki kirjeen aina vaan uudestaan ja uudestaan, kuin etsien oliko lupaukseen piilotettu kysymys. Tämä oli Emelielle kuin pieni arvoitus, jota ei saanut mielestään:palaako Oliver keväällä vai jääkö lupaus vain sanoiksi. 

Emelie taittoi kirjeen huolellisesti taskuun ja lähti kotiin päin.  Lumihiutaleet tanssivat hiljaa hänen ympärillä, mutta tuskin hän niitä huomasi. Hänen ajatukset olivat tuikasti kiinni Oliverin lupauksessa.  Kun Emelie saapui kotiin, hän otti kirjeen taskusta ja laittoi sen kirjeen yöpäydän laatikkoon muiden kirjeiden joukkoon. Mutta jälleen pisti silmään Oliverin yksi kirje - se jossa Oliver kirjoitti lupauksensa rakkaudesta. Emelie piteli kirjettä hetken kädessä. Laski sen sitten laatikkoon ja sulki laatikon.hän ei tiennyt oliko Oliverin kirjoittama lause totta, vai kaunis sana joka oli syntynyt hetken mielijohteesta. "Palaan kevään koittaessa" lause pöyri Emelien mielessä kuin lumimysrky talvella, kylmänä ja yksinäisenä. Emelie mietti, voisiko rakkaus ja lupaus kestää välimatkan ja ajan. 

Emelie istui pöydän ääreen otti tyhjän paperin ja kynän. Mutta Emelie tiennyt mitä kirjottaisi tai mitä kysyisi. Lopulta hän kirjoitti "toivottavasti, olet varma lupauksistasi". Emelie katsoi hetken kirjoittamaansa kirjettä, ja sulki kirjeen. Hän mietti olisiko rohkeutta laittaa kirjettä postiin tai mitä Oliver sanoisi kirjeestä. Lopulta kirje ei lähtenytkään matkaan. Se jäi pöydelle koskemattomana ja avaamattomana. Emelien rohkeus ei riittänyt laittamaan kirjettä matkaan. Hänen täytyi vain odottaa. Emelie kyllä tiesi, jos ei laita kirjettä matkaan, ei saisi koskaan vastausta kysymyksiin. 

Talven portilla

Marraskuinen ilta oli kirpeä. Oltiin muutama aste pakkasen puolella. Hän kosketti kuuran peittämää porttia. Kuin vaistomaisesti hän sanoi sen ääneen, miten luonto voi olla yhtä aikaa kaunis ja mystinen. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

Jäinen portti narahti hiljaa, mutta hiljaisessa illassa se tuntui huutavan kovalta,kun hän avasi portin. Lumi rahasi hänen jalkojen alla, kuin varovainen sävel. Vanha omenapuu seisoi pihan keskellä, sen oksat olivat hopeanharmaassa kuurassa, kuin talvi olisi laskenut kruunun oksille. Ilta oli sinertävä, ja taivas kaartui syvänä, kylmänä holvina, jossa ensimmäiset tähdet syttyivät yksi kerrallaa, kuin muinaisten tarinoiden vartijat.

Hän katseli maisemaa. Luonto näytti yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta. Jokainen hengenveto oli kuin lupaus että kevät siellä odottaa. Talvi oli kuin välivaihe syksyn ja kevään välissä. Portti naranti jälleen hiljaa. Se kuullosti kuin joku olisi tevehtinyt tai ehkä varoitukselta. Hän käänsi katseen vanhaa taloon josta ei näkynyt valon pilkahdustakaan. 

Talon ikkunoissa lepäsi yön tummuus, mutta hän tunsi jossain syvältä, lämmön ja valon. Muisto joka ei kadonnut kokonaan. Talon ovi oli suljettu mutta ei lukittu. Hän kosketti oven kylmää kahvaa. Mutta pysähtyi kuin miettimään uskaltaa mennä sisälle. Mutta talven alun kylmä tuuli pakotti hänet menemään sisälle.  Hän veti oven hiljaa auki. Sisällä tuoksui vanha puu, pölyn ja menneen ajan tarinat. Ilmassa oli muutakin kuin, saapuvan talven tuoksu, ehkä se oli loppu tai ehkä se oli uusi alku jostakin.

Isäinpäivä- kirje isälle taivaaseen.

On aamu, hiljainen ja harmaa,

kuin maailma olisi hetken pysähtynyt kuuntelemaan.

Tuuli kuljettaa muistoja,

ja jokaisessa henkäyksessä on ripaus sinua.

Muistan kätesi, jotka osasivat korjata kaiken,

ja sanasi, jotka tekivät vaikeastakin päivästä kevyemmän.

Nyt kun katselen taivasta,

näen sen sävyissä sinun rauhasi.

Sytytän kynttilän ikkunalle —

sen liekki on kuin sinun hymy,

lempeä ja vakaa, vaikka ympärillä olisi myrsky.

Isä, olet poissa, mutta et kadonnut.

Olet valona, joka palaa hiljaa,

kuin lupaus siitä, että rakkaus ei pääty,

se vain vaihtaa muotoa,

ja jatkaa matkaa taivaalla.

Marraskuu

 Kaupungin yllä lepäsi sumu, ja jo 

Ennen iltaa pimeys laskeutui. Elettiin talviaikaa.

Marraskuun illan sumu liikkui hiljaa kaupungin kaduilla. 

Se ei ollut synkkä, eikä harmaa, vaan hopeinen verho. 

Talojen ikkunoihin syttyi yksi kerrallaan valot. Ne heijastuivat märkää asfalttia vasten kuin pienet timantit. 

Puut seisoit katujen varrella alastomina, syksyn eri väriset lehdet makasivat puiden ympärillä, kuin muisto menneestä kesästä. 

Jossain kaukana haukahti koira, kuin muistuttaen tulevasta yöstä. Joki virtasi, mukanaan pientä jäähilettä. Sen pinta nieli valon, ja palautti särkeenä takaisin. 

Ihmiset kulkivat kumarassa ja päät painuksissa. Hengitys hyörysi kuin pienet pilvet. Jokainen ikkuna oli kuin toinen maailma, lämpö johon ei vielä ehtinyt. 

Sumu oli hellä, pysähtynyt kuin taivas olisi tullut lepäämään väsyneen kaupungin ylle. 

Kadun kulmassa vanha lyhty välähti, valo väräsi sen sisällä. Kuin sydän, joka jaksaa vielä sykkiä.

Marraskuun yö hengitti syvää unta. Sen hengitys tuoksui märälle maalle ja lupauksselle siitä että pimeys on välivaihe valolle. 

Marraskuu oli lupaus tulevasta talvesta. Hiljainen odotus lumesta. Ja kun viimeinen ikkuna sammuu. Sumu vaan jää hiljaa vaeltamaan nukkuvan kaupungin ylle. Aamun tullen se vetäytyy metsän ylle, kuin ei haluaisi vielä kadota. 

Pyhäinpäivä

Tänään, pyhäinpäivänä muistelemme niitä jotka ovat lähteneet pilvien reunalle. Se suru ja kaipaus ei koskaan katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Muistoissa kannamme heitä aina mukana. On hetkiä, jolloin muistamme hän olisi tehnyt sen näin, hänen kanssa oltiin siellä. Hän sanoi näin. Meidän rakkaus ei heitä kohtaa kohtaan koskaan katoa. Me muistamme ne aina. 

Pyhäinpäivänä käydään haudalla sytytämme kynttilän, muistelemme heidän elämää täällä meidän kanssa.

Kynttilät syttyy, ilta on hiljaa,

taivas pukeutuu hopean siltaan.

Tuuli vain kuiskaa, muistojen ääni,

lämpö jää sydämeen, ikuinen ääni.

Jokainen liekki on rakkauden valo,

jokainen kipinä — muiston talo.

Ei kukaan meistä katoa pois,

niin kauan kuin sydämessä soi.