joulukalenteri luukku 6

Itsenäisyys päivän aamu valkeni aurinkoisena. Ilta toi tullessaan lumisateen. Illalla syttyi ikkunaan 2 pientä sinivaloista kynttilää.    Saunan lämmössä Helena oli puhunut Olivialle ystävällisesti. Kaisla oli ollut sitä mieltä että kun on juhlapäivä Helena ei halunnut olla ilkeä, mutta Olivia oli toista mieltä vaikka ei sitä ääneen sanonut. He söivät hyvän juhla aterian ja sitten oli vuorossa ne linnanjuhlat ja tottakai Helena arvosteli jokaisen puvun. Joitiin glögiä ja syötiin pipareita. Tällä kertaa Olivia ei osallistunut pipareiden tekoon oli vaan Olivia todennut Maxille, - kyllä sinä tiedät.  Ja kyllähän Max sen tiesi. Ensimmäisellä kerralla keittiössä oli tuoksunut palaneiden pipareiden tuoksu. Kun kello oli jo melkein puolen yön oli Helena toivottanut hyvää yötä ja sanonut että sitten alkaa joulun suunnittelu. Olivia ajattelee sitä kauhulla. Mutta toivoi edelleen että Helenan ystävällisyys säilyisi. Olisi helpompaa viettää ja valmistella joulua, ettei tarvitse aina miettiä miten tai mitä toinen haluaa vaikka joulu vietetäänkin yhdessä heidän kotona. Se oli ollut Kaislan idea että joulukuusi tuodaan jo sisälle ja nyt seisoo olohuoneen nurkassa hieman ankeana ilman koristeita vain sinivalkoinen suomen lippunauha kiertää kuusta. Max oli ehdotttanut että laitettaisiin edes joulukuuseen valot. Mutta Kaisla oli sen kieltänyt jyrkästi ja sanonut että loput joulukuusen koristeet sitten aatonaattona laitetaan. 

 

Joulukalenteri luukku 5

 Seuraavana aamuna Olivia ihmetteli Helenan käytöstä. Eilen Helena oli ystävällinen ja nyt tänään taas välttelevä ja töykeä. Myöhemmin Olivia tajusin sen. Jos Kaisla tai Max oli lähellä Helena muuttui kylmäksi, mutta kun he olivat kahdestaan Helena oli ystävällinen. Olivia ei saanut vastausta näihin tai ei halunnut suoraan kysyä sitä Helenalta. Hän halusi vain että joulun saisi viettää rauhassa ja ilman mitään ylimääräistä riitaa. Koko päivä oltiin mietitty ja valmistettu itsenäisyys päivää ja mikä tärkeintä oli se että illalla katsottaisiin linnanjuhlat. Illalla omassa rauhassa Olivia sanoi Maxille. - Oletko huomannut kun sinä tai Kaisla ette ole lähellä Helena on minulle ystävällinen, mutta heti kun ootte lähelle hän on kylmä ja etäinen. Max ei osanut siihen sanoa mitään. hän vain katsoi ikkunasta ulos. 

Olivia sytytti pöydällä olevaan pieneen kuuseen valot ja katseli hetken kuusta. huomenna olisi itsenäisyys päivä ja jouluun olisi vielä 19 yötää. - kyllä tästä selvitään Max sanoo ja jatkaa naurahtaen. - sanon varmaan, kyllä tästä selvitään vielä monta kertaa ennen joulua. Max laskee kirjan syliinsä ja sanoo vielä - ja sitä paitsi hyvin sinulla ja äidillä meni tänään ne itsenäisyys päivän suunnitelut. Olivia on hetken hiljaa ja sanoo sitten, - niin, se on vaa niin että aina kun sinä tai Kaisla ette oo kuulemassa niin hänen kanssa menee hyvin. 

Joulukalenteri luukku 4

 Olivia heräsi outoon ääneen. Hän vilkaisi kelloa, se näytti 06.00. Max nukkui sikeästi Olivian vieressä. - ei voi olla totta. Olivia huokaa ja nousee ylös. Laittaa aamunakin päälle ja villasukat jalkaa. Sitten hiipii hiljaa ovelle. Ääni voimistuu. Sitten Olivia tajuaa mistä ääni tulee. - hyvä kun heräsit. Päätin että tänään siivotaan joulukuntoon tää talo. Helena sanoo melkein huutaen imurin äänen yli. -ei vielä Helena. Olivia yritti estellä. Mutta Helena ei kuunnellut vaan pöyri touhukkaan näköisenä imuri perässään pitkin taloa. Olivia laadusta keittiöön ja huomasi että kahvit oli jo keitetty. Imurin ääni lakkasi ja Helena saapui keittiöön. - ajattelin että nyt tehdään joulusiivous Helena sanoi ystävällisesti ja se sai Olivian hieman hämilleen. - niinhän sinä sanoit Olivia vastasi äänessä hieman hämmennystä. - ylihuomenna on Itsenäisyys päivä. Helena jutteli kuin vanhalle ystävälle. - niin on, Olivia vastasi. Helena vielä oli kysellyt onko Itsenäisyys päivänä jotain menoja. Olivia oli vastannut sen mitä tiesi. 

Ilta toi tullessaan uuden lumisateen. Vielä illalla vuoteessaan Olivia mietti ääneen mikä sai Helenan olemaan noin ystävällinen. Maxin mielestä Olivian ei pitäisi nyt murehtia siitä miksi Helena oli ystävällinen vaan nauttia siitä kun kerran he juttelevat kuin vanhat ystävät. Olivia aavisti että hän oli saanut ennen aikaisen joululahjan. Sen mitä oli eilen toivonut. Ja niin Helenan ystävällisyys jatkui. 

Joulukalenteri luukku 3

 Katuvalot loistivat joulukuiseen iltaan. Ensinmmäiset lumihiutaleet tanssivat niiden valossa. -nyt se myrsky alkaa, Kuului Helenan ääni olohuoneesta. Olivia vilkaisi ikkunaan jossa loisti paperitähti. Ikkunan takana paperitähden valossa loisti valkoiset pienet lumihiutaleet. Max saapuu huoneeseen ja sulkee oven samalla sanoen, -kyllä, tästä joulusta selvitään. Olivia ei vastannut mitään vaan oli syventynyt jouluiseen kirjaan. Olvia laski kirjan ja sanoi - mutta, jouluun on vielä 21 päivää Olivia sanoo huokaisten. Max tulee Olivian viereen ja sanoo - selvitään kyllä. - mutta miten? Olivia kysyy. - parhaiten selviät kun et aina huomioi tai vastaa. Max vastaa ja ottaa joulun jännitys kirjan ja syventyy jouluisen Dekkarin pariin.

Lumihiutaleet jatkoivat tanssimista. Ja pian koko maa oli saanut uuden puhtaan valkoisen peitteen. Myrskyksi asti lunta ei kuitenkaan tullut. Ilta alkoi kääntyä yön puolelle kuin pieni talvinen varjo. Olivia kuunteli yön ääniä ja toivoi että joulu tulisi pian ja olisi pian ohi. Hän odotti hieman pelolla jouluaattoa. Ennen nukahtamista Olivia toivoi että kaikkein paras joululahja olisi että tulisi toimeen Helenan kanssa. Ilman että pitää pelätä ettei ole tarpeeksi hyvä.

Joulukalenteri luukku 2

 Ovikello soi uudestaan mutta tällä kertaa se soi kärsimättömästi. Max ja Olivia vilkaisivat vielä toisiaan sitten Max sanoi -minä menen avamaan. Olivia alkoi keittämään kahvia. Hänen kädet jähmettyi,kun kuuli eteisestä kantautuvat äänet. He ovat täällä. Olivia kuuli kuinka Helena selitti että lähtivät aikaisemmin että ei tule matkatressiä. Niimpä,niin. Tosiaan matkatressiä. Olivia ajatteli vähän hieman katkerasti. - lumimyrskyäkin oltiin luvattu Helena sanoi hymyillen Maxille kun Olivia saapui eteiseen. Helenan hymy hyytyi vakavaan katseeseen kun hänen katseensa osui Oliviaan. 

Helenan kädessä oli paperikassi josta pilkisti joulukoristeita. Punaisia joulukuusen palloja, ja kimaltavaa nauhaa. Olivian olisi tehnyt mieli tokaista, että löytyy meiltäkin joulukuusen koristeita. Mutta jätti sanomatta.

-Eikö täällä saa kahvia? Helena kysyi ärtyneeseen tyyliin. - tottakai saa Olivia vastasi ja kiirehti takaisin keittoon kahvin keittöön. Olivian perässä tuli Kaisla. - toin teille joulu iloa Kaisla sanoo ja nostaa samalla joulukakan pöydällä. Olivia ei ehdi sanoa kuin kiitos, kun Helena tulee keittiöön ja kysyy nenäänsä rypistäen - mikä täällä tuoksuu? 

Silloin Olivia tajuaa että eilisten palaneiden pipareiden jäljiltä keittiössä tuoksuu vielä hento käry.- no tuota... Oliva yrittää aloittaa, mutta Helena oli jo kiinnittänyt huomion pellillä oleviin pipareihin. - ei, aina voi onnistua Helena sanoo hieman lempeämmin,mutta Olivia tiesi ettei lause ollut hänelle tarkoitettu. 

Kahvi oli valmasta. He istuivat pöydässä kun Helena kysyi - mites joulu valmistelut? Max vilkaisi Oliviaa ja sanoi -no, en vielä tiedä. Mutta joulukuusi tuodaan olohuoneeseen aatonaattona. - hieno, toin joulukuusen koristeita. Helena sanoi. Olvia aavisti että joulusta ei tulisi hyvä. 

Joulukalenteri luukku 1

- mikä täällä tuoksuu? Max kysyi. -voi ei, Olivia huudahti ja juoksi kiireesti keittiöön. Olivia katseli surullisen näköisenä piparkakkuja pelillä, ne olivat reunoista palaneen näköisiä. - voi ei, ei tästä joulusta tule mitään Olivia huokaa. Max oli tullut Olivian viereen ja silittää hellästi Olivian selkää. -kyllä tästä hyvä joulu tulee Max yrittää lohduttaa. -eikä tule. Mitä äitisi tai siskosi sanoo? 

Max ei vastannut, katsoi vain pellillä olevia pipareita. Olivia näki että Max yritti kätkeä lohdutuksen taakse huvittuneen hymyn.

Maxin lähdettyä Olivia jäi istumaan keittiönpöydän ääreen. Hän katseli surullisesti pipareitaan.

Hänen kännykkä piippasi viestin merkiksi. "Päätimme tulla jo huomenna" viestissä luki. Olivia näki että viestin lähetti Maxin sisko Kaisla. 

Jouluaattoon oli vielä 23 yötä ja he tulevat jo huomenna. Olivia alkoi kiireesti siivota sillä Maxin äidillä Helenalla oli aina jotain sanottavaa heidän elämästä.. 

Kun Max saapui kotiin. Hän katsoi ihmeissään Oliviaa. -mitä sinä teet? Max kysyi. - He tulevat jo huomenna Oliva vastaa. -siis ketkä tulevat? Max kysyy ihmeissään. - Äitisi ja siskosi. Olivia vastaa jälleen ja yrittää pitää äänensä normaalina. Max kyllä tiesi ettei hänen äitinsä ja Olivia tulleet toimeen. Mutta kun äiti ilmoitti tulevansa jouluksi heille he eivät keksineet syytä ettei he voisivat tulla. 

Makuuhuoneen ovella he vielä suutelivat mistelinoksan alla. Ja valmistautuvat huomiseen.

Kun aamu sarasti oli maa saanut uuden lumipeitteen. Olivia oli herännyt ennen Maxia, jatkaakeseen siivoomista, vaikka silmät olivat väsymystä täynnä. Hänellä oli tarve saada kaikki näyttämään täydellistä -  tai ainakin niin siistiltä, ettei Helena pääsee heti huomauttamaan asiasta.

Keittiössä leijui vielä hennosti palaneiden pipareiden tuoksu. Olivia oli laittanut uuden piparitaikinan kylmään. Ja päätti tällä kertaa onnistua. 

Max  ilmestyi keittiön ovelle hiukset pörrössä ja villasukat jalassa.  Hän nojasi hetken oven karmiin katsoen Oliviaa, ja sanoi sitten pehmeästi -ei sinun tarvitse heti aamusta. Olivia kääntyy katsomaan Maxia

- en halua antaa heille syytä.. no mihinkää Olivia sanoo ja yrittää hymyillä, mutta hymy jää vaisuksi. 

Max tulee Olivia luokse vetää hänet pehmeästi syliin ja sanoo 

-Jos Helena löytää syyn, hän keksii sen vaikka täydellisestä kodista. Me selviämme. Olet tehnyt jo paljon enemmän kuin tarpeeksi.

Heidän hellä ja lämmin hetki päättyy kun ovikello soi vaativasti.

hiljainen huone 4/4

käytävä oli kylmempi kuin äidin huone kun Mira astui ulos huoneesta. lumipyry oli alkanut uudestaan. jossain kuului pientä rahinaa ensin hiljaa ja sitten se koveni, kuin joku olisi vetänyt raskasta ja metallista lattiaan pitkin. Mira säpsähti ääntä ja juoksi ulko ovelle. kun hän yritti avata ovea se siirtyi aina vaan eteen päin kuin käytävä jatkui ja jatkui. Mira hätääntyi eikö hän koskaan pääse täältä pois ja hän toivoi että tää uni päättyisi jos hän näkisi unta. Mutta kaikki tuntui todelliselta.  sama metallinen rahina loppui ja alkoi pian uudestaan, tällä kertaa se tuntui kuin olisi ollut Miran vieressä hän yritti juosta mutta jalat eivät kantaneet eteen päin. Jalat tuntui kuin ne olisivat olleet lyijyn raskaat. ne eivät totelleet. Rahina kasvoi se ei ollut enää yksi pitkä, vaan monta pientä ja lyhyttä. Mira sanoi ääneen itselleen, ole kiltti ja herää, herää. tämä ei ollut enää mitään harhaa vaan se tuli oikeasti jostain ja käytävä vaan jatkui kun  Mira pääsi ovelle. 

kun Mira lopulta pääsi ulos vanhainkodista ja kotiin omaan pieneen yksiöön, hän ajatteli olevanssa turvassa. mutta sama rahina alkoi kotonakin ja ihan kuin joku huutaisi hänen nimeään. 

Hiljainen huone 3/4

Aamulla lumisade oli lakannut. Mira joi pikaisesti kahvit. Äidin sanat olivat olleet koko yön mielessä.  "olen kuullut lapsena ääniä. ääniä joita ei ollut olemassa" Mira lähti ripein askelin takaisin vanhainkotia. Vanhainkoti ei näyttänyt niin ankealta enää kuin eilen marraskuun pimeässä ja lumituiskussa. kun mira astui käytävään ja suuntasi kohti äidin huonetta. hoitaja sofia pyysi hetkeksi juttelemaan. kun he istuivat pöydän ääreen Sofia sanoi - äitisi oli eilen hieman levoton. - niin, sellainen tunne tuli myös minuelle mira vastasi. - mitä hän tarkoitti sillä kun sanoi että, oli kuullut ääniä lapsena joita ei ollut olemassa? sofia kysyi katse tiukasti mirassa. - en tiedä mira vastasi ja piti katseen tiukasti pöydän pinnassa. - ymmärrän että tää kuullostaa hölmöltä mutta äiti aina sanoo että lumi ei tule yksin. sofia katsoi miraa niin että se tuntui näkevän lävitse. samassa jotakin vedettiin lattiaa pitkin. -kuulitko? mira kysyi. - kuulinko mitä? sofia vastasi, samassa mira tajusi että hänkin on ruvennut kuulemaan ääniä. ääniä joita eivät muut kuulleet.  mira saapui äitinsä huoneeseen. se oli yhtä kylmä kuin eilenkin. vaikka petterit hohti kuumana. -äiti, tulin käymään. mira sanoi. mutta äidin ilme ei värähtänytkään. äiti makasi liikkumattomana sängyssään kasvot kohti kattoa.  

mira istui pitkään äidin huoneessa ja oli myös nukahtanut. mira säpsähti hereille kun toinen  hoitaja tuli käymään. hoitaja jota mira ei tuntenut. - mitä kello on? mira kysyi mutta hoitaja ei vastanut. katsoi vain äidin monitorin ja poistui huoneestaan. mira katsoi puhelintaan se oli jo melkein puolen yön. kun mira astui käytävään se tuntui kylmemmältä kuin äidin huone.  mira arvasi heti ettei kaikki ole niinkuin pitää. se että  hoitaja oli vieras, ja että kaikkialla tuntui olevan kylmä, äänet joita kukaan muu ei kuule. 

Hiljainen huone 2/4

 Käytävä oli hämärä ja kylmä kun Mira astui käytävään. Mira säpsähtää Kun käytävän valot hetken räpsyy. Kulman takaa ilmestyy hoitaja Sofia. - hei, Mira. Minulle kerrottiin että tulit käymään myrskystä huolimatta. Kun Mira nostaa katseen Sofia kysyy huolestuneena - onko kaikki hyvin? -on kaikki hyvin. Mietin vain äidin sanoja Mira vastaa. -mitä hän sanoi? Sofia kysyi. -että äiti oli lapsena kuullut ääniä. Mira sanoo ja katsoo Sofiaa. - ehkä hän vain muistaa väärin. Sofia sanoo ja jatkaa -lähde kotiin ja tule sitten uudestaan kun myrsky on laantunut. Mira lähtee jatkamaan käytävän päähän olevan oven luokse. - Sofia, äidin huone. Mutta Sofiaa ei näy missään. Ei oven kolahdusta eikä mitään muutakaan ääntä. Ihan kuin Sofia olisi vain hävinnyt käytävältä. Mira nielaisee ja kääntyy kohti ulko ovea. Ulkona sataa vielä lunta. Mira vilkaisee vielä taakseen mutta käytävä tyhjä ja hämärä. 

Tuuli tarttuu Miran hiuksiin ja kylmyys tunkeutui takin sisälle. Hän  Pihalla kääntyy katsomaan vielä  vanhainkotia. Se oli ankean alakuloinen marraskuun lumisateessa. 

Hiljainen huone

Lumi pieksi vanhainkodin ikkunoita , sellaisella voimalla, kuin koko rakennus tuntui värähtelevän. Talvimyrsky oli peittänyt kaiken alleen,eikä yksikään ääni kantautunut sisälle - kuin maailma olisi pysähtynyt pakkasen alle. Mira ei olisi halunnut palata sinne, mutta velvollisuus paino raskaampana kuin pelko. Hänen äitinsä huonee oli käytävän viimeinen- se, jossa oli aina kylmä vaikka patteri hohti kuumana.melkein tulipunaisena. 

Kun Mira avasi oven, kylmä henkäys tuntui vastaan tulvahvalta varoitukselta. Ainoa valo oli sydänmonitorin vihreä valo,tasainen vilke. Äiti makasi selälleen,silmät auki,tuijottaen kattoon, kuin yrittäen nähdä lumen läpi jonnekin kauas. 

- Äiti, minä tulin käymään, Mira sanoi ja hieroi kohmeisia käsiään yhteen. Äiti ei reagoinyt. Ei räpäyttänyt silmiä. Eikä liikkunut.

Juuri kun Mira oli tarkistanut monitoria, äidin sydän löi. - Mira, Äiti sanoi, mutta äänessä oli oudon terävä ja jäinen kaiku. -Äiti? 

-se on palannut. Miran kurkkua kuristi.-mikä on palannut? 

Mira jähmettyi paikoilleen. Sana kaikui huoneessa kuin olisi tullut jostain kauempaa kuin vuoteessa makaavalta naiselta. - mikä on palannut? Mira kysyi uudestaan kun äiti ei vastannut.

Äiti käänsi katseensa Miraan. Tuntui kuin jokainen liike olisi narissut luissa. Silmät eivät vieläkään värähtäneet. Ne olivat oudon kirkkaat, kuin valo heijastuisi jostain silmiin.

- Lumi ei tule yksi, Äiti kuiskia hyvin hiljaa. -se tuo sen mukanaan.

Mira katsahti ikkunaan. Lumi tuiskutti ikkuna lasia vasten, ja hetken hän kuvitteli näkevänsä tummia varjoja ikkunan takana- kuin joku olisi etsinyt sisään pääsyä ikkunasta.-äiti, mitä tarkoitat? Mira kysyi, yrittäen pitää pelkonsa poissa. Äiti hymyili. Mutta hymy ei ollut lämmin. Enemmän sellainen muistutti hymyä josta yritetään salata pelkoa. - silloin kun olin pieni, aloin kuulemaan ääniä. Ääniä joita ei ole olemassa. 

- minkälaisia ääniä, Mira kysyi. Mutta äiti ei enää vastannut vaan nukkui silmät kiinni. 

Vuoden 2025 joulukalenteri

Marraskuuta on jäljellä vielä 2 viikkoa ja Vuoden  2025 Joulukalenteri on alettu kirjoittaa.

Tämän vuoden Joulukalenterissa päästään Maxin ja Olivia joulun valmistukseen.  Mutta joulun valmistusta varjostaa kun Maxin äiti- Helena ja sisko- Kaisla saapuvat jo toinen päivä joulukuuta. Helena haluaa että kaikki täydellistä.  Olivia ja Helena eivät tule kunnolla toimeen, kun taas Kaisla on kuin sisko Olivialle.

Tässä lyhyesti vuoden Joulukalenterista. 

Ensilumi

Ensilumi satoi maahan yön hiljaisuudessa, kuin joku olisi kuorruttanut maan,puut ja pensaat tomusokerilla. Se laskeutui maahan kevyesti ja varovasti, kuin taivas olisi kuiskinyt tästä alkaa uusi tarina. 

Kun aamu valkeni, luminen maa kimmelsi auringon kanssa kilpaa.

Aurinko yritti päästä lumisateen läpi, mutta sai hiutaleet näyttämään kuin pienet leijuvat timantit.

Kylän talot näyttivät pieniltä lumisateen keskellä, ne olivat kuin piparkakku taloja. Yksi toisesan jälkeen pimenevään iltapäivään, syttyi talojen ikkunoihin valot. 

Vanha tammi seisoi keskelle metsää, sen lavat kurotteli taivasta kohti. Tammen oksille laskeutui hiljaisesti lumihiutaleet.  

 

Perjantai illan lukuhetki

 

Sofia katseli ikkunasta kun lumihiutaleet hiljaa leijailee maahan. Hän ajattelee, miten voi olla aina yhtä kaunista katseltavaa, kun ensimmäiset hiutaleet satavat. Sofia katsahti kirjaa, joka lepäsi nojatuolin vieressä olevalla pöydällä. Kirja tuntui houkuttelevan uppoutumaan kirjan tapahtumiin, henkilöihin ja arvoitusten pariin. Sofia tietää että, Agatha Christie osaa kirjoittaa tarinaa, niin että se vangitsee lukijan lukemaan sivu toisensa jälkeen.

Sofia katseli hetken kirjaa ja sitten istuutui sohvalle, otti kirjan käteen ja alkoi lukea ensimmäistä sivua. Sofia uppoontui Idän pikajunan mysteerin pariin. Hän kuvitteli miltä kirjan päähahmo Hercule Poirot näyttäisi. Hän kuvitteli itsensä pikajunan matkustajiin. Sofia syventyi kirjaan. 

Istanbulissa oli lunta ja koko kaupunki oli peittynyt lumikerroksen alle, kuin joku olisi kuorruttanut kaupungin sokerilla. Juna asemalla seisoi juna nimeltä Idän pikajuna. Junan vieressä seisoi Belgialainen Hercule Poirot. Hänelle oli päällä tummanharmaa hyvin istuva puku ja Poirot tunnettiin hyvin. Poirot oli kätevä etsivä. Hercule Poirot oli menossa junalla Lontooseen. Mutta kuin yllättäen juna pysähtyy keskelle metsää lumipyryn keskellä. Tapahtuu murha ja arvokas koru katoaa, ja kaikki junan matkustajat ovat syyllisiä.

Sofia säpsähtää kirjastaan kun jossain narahtaa. Mutta se oli vain sohva kun Sofia vaihtoi asentoa. Tee oli jäähtynyt kuppiin ja kello näytti jo puoltayötä. Jos vielä yksi Luku,  Sofia ajatteli ja syventyi kirjaan uudestaan. Mutta ei hän jaksanut enää lukea riviäkään. Sillä silmät painui väkisin kiinni. 

Oliko se lupaus rakkaudesta?

  

Emelie seisoi laiturilla katseli järveä,joka oli jo hieman jäätynyt. Hän muisteli viime kesää. Tällä laiturilla oli tullut vastaan, Oliver. Mies joka oli hyvännäköinen mutta myös samalla salaisuuksia täynnä. Mitä enemmän kesä eteni ja syksy alkoi tehdä tuloaan - oli Emelielle tullut tunne ettei Oliver tullut jäädäkseen, vaan halusi vain piipahtaa ennen matkaansa. 

Emelie ottaa taskustaan kirjeen. Se on jo taiteltu ja luettu montaa kertaa, niin että kirjeen reunat ovat repeytyneet, mutta teksti on jäänyt. Siinä luki "palaan kevään koittaessa" 

Vaikka Oliver oli luvannut palata, Emelie ei tiennyt, pystyisikö uskomaan Oliverin lupaukseen. Emelie puristi kirjettä kädessä. Ja luki kirjeen aina vaan uudestaan ja uudestaan, kuin etsien oliko lupaukseen piilotettu kysymys. Tämä oli Emelielle kuin pieni arvoitus, jota ei saanut mielestään:palaako Oliver keväällä vai jääkö lupaus vain sanoiksi. 

Emelie taittoi kirjeen huolellisesti taskuun ja lähti kotiin päin.  Lumihiutaleet tanssivat hiljaa hänen ympärillä, mutta tuskin hän niitä huomasi. Hänen ajatukset olivat tuikasti kiinni Oliverin lupauksessa.  Kun Emelie saapui kotiin, hän otti kirjeen taskusta ja laittoi sen kirjeen yöpäydän laatikkoon muiden kirjeiden joukkoon. Mutta jälleen pisti silmään Oliverin yksi kirje - se jossa Oliver kirjoitti lupauksensa rakkaudesta. Emelie piteli kirjettä hetken kädessä. Laski sen sitten laatikkoon ja sulki laatikon.hän ei tiennyt oliko Oliverin kirjoittama lause totta, vai kaunis sana joka oli syntynyt hetken mielijohteesta. "Palaan kevään koittaessa" lause pöyri Emelien mielessä kuin lumimysrky talvella, kylmänä ja yksinäisenä. Emelie mietti, voisiko rakkaus ja lupaus kestää välimatkan ja ajan. 

Emelie istui pöydän ääreen otti tyhjän paperin ja kynän. Mutta Emelie tiennyt mitä kirjottaisi tai mitä kysyisi. Lopulta hän kirjoitti "toivottavasti, olet varma lupauksistasi". Emelie katsoi hetken kirjoittamaansa kirjettä, ja sulki kirjeen. Hän mietti olisiko rohkeutta laittaa kirjettä postiin tai mitä Oliver sanoisi kirjeestä. Lopulta kirje ei lähtenytkään matkaan. Se jäi pöydelle koskemattomana ja avaamattomana. Emelien rohkeus ei riittänyt laittamaan kirjettä matkaan. Hänen täytyi vain odottaa. Emelie kyllä tiesi, jos ei laita kirjettä matkaan, ei saisi koskaan vastausta kysymyksiin. 

Talven portilla

Marraskuinen ilta oli kirpeä. Oltiin muutama aste pakkasen puolella. Hän kosketti kuuran peittämää porttia. Kuin vaistomaisesti hän sanoi sen ääneen, miten luonto voi olla yhtä aikaa kaunis ja mystinen. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

Jäinen portti narahti hiljaa, mutta hiljaisessa illassa se tuntui huutavan kovalta,kun hän avasi portin. Lumi rahasi hänen jalkojen alla, kuin varovainen sävel. Vanha omenapuu seisoi pihan keskellä, sen oksat olivat hopeanharmaassa kuurassa, kuin talvi olisi laskenut kruunun oksille. Ilta oli sinertävä, ja taivas kaartui syvänä, kylmänä holvina, jossa ensimmäiset tähdet syttyivät yksi kerrallaa, kuin muinaisten tarinoiden vartijat.

Hän katseli maisemaa. Luonto näytti yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta. Jokainen hengenveto oli kuin lupaus että kevät siellä odottaa. Talvi oli kuin välivaihe syksyn ja kevään välissä. Portti naranti jälleen hiljaa. Se kuullosti kuin joku olisi tevehtinyt tai ehkä varoitukselta. Hän käänsi katseen vanhaa taloon josta ei näkynyt valon pilkahdustakaan. 

Talon ikkunoissa lepäsi yön tummuus, mutta hän tunsi jossain syvältä, lämmön ja valon. Muisto joka ei kadonnut kokonaan. Talon ovi oli suljettu mutta ei lukittu. Hän kosketti oven kylmää kahvaa. Mutta pysähtyi kuin miettimään uskaltaa mennä sisälle. Mutta talven alun kylmä tuuli pakotti hänet menemään sisälle.  Hän veti oven hiljaa auki. Sisällä tuoksui vanha puu, pölyn ja menneen ajan tarinat. Ilmassa oli muutakin kuin, saapuvan talven tuoksu, ehkä se oli loppu tai ehkä se oli uusi alku jostakin.

Isäinpäivä- kirje isälle taivaaseen.

On aamu, hiljainen ja harmaa,

kuin maailma olisi hetken pysähtynyt kuuntelemaan.

Tuuli kuljettaa muistoja,

ja jokaisessa henkäyksessä on ripaus sinua.

Muistan kätesi, jotka osasivat korjata kaiken,

ja sanasi, jotka tekivät vaikeastakin päivästä kevyemmän.

Nyt kun katselen taivasta,

näen sen sävyissä sinun rauhasi.

Sytytän kynttilän ikkunalle —

sen liekki on kuin sinun hymy,

lempeä ja vakaa, vaikka ympärillä olisi myrsky.

Isä, olet poissa, mutta et kadonnut.

Olet valona, joka palaa hiljaa,

kuin lupaus siitä, että rakkaus ei pääty,

se vain vaihtaa muotoa,

ja jatkaa matkaa taivaalla.

Marraskuu

 Kaupungin yllä lepäsi sumu, ja jo 

Ennen iltaa pimeys laskeutui. Elettiin talviaikaa.

Marraskuun illan sumu liikkui hiljaa kaupungin kaduilla. 

Se ei ollut synkkä, eikä harmaa, vaan hopeinen verho. 

Talojen ikkunoihin syttyi yksi kerrallaan valot. Ne heijastuivat märkää asfalttia vasten kuin pienet timantit. 

Puut seisoit katujen varrella alastomina, syksyn eri väriset lehdet makasivat puiden ympärillä, kuin muisto menneestä kesästä. 

Jossain kaukana haukahti koira, kuin muistuttaen tulevasta yöstä. Joki virtasi, mukanaan pientä jäähilettä. Sen pinta nieli valon, ja palautti särkeenä takaisin. 

Ihmiset kulkivat kumarassa ja päät painuksissa. Hengitys hyörysi kuin pienet pilvet. Jokainen ikkuna oli kuin toinen maailma, lämpö johon ei vielä ehtinyt. 

Sumu oli hellä, pysähtynyt kuin taivas olisi tullut lepäämään väsyneen kaupungin ylle. 

Kadun kulmassa vanha lyhty välähti, valo väräsi sen sisällä. Kuin sydän, joka jaksaa vielä sykkiä.

Marraskuun yö hengitti syvää unta. Sen hengitys tuoksui märälle maalle ja lupauksselle siitä että pimeys on välivaihe valolle. 

Marraskuu oli lupaus tulevasta talvesta. Hiljainen odotus lumesta. Ja kun viimeinen ikkuna sammuu. Sumu vaan jää hiljaa vaeltamaan nukkuvan kaupungin ylle. Aamun tullen se vetäytyy metsän ylle, kuin ei haluaisi vielä kadota. 

Pyhäinpäivä

Tänään, pyhäinpäivänä muistelemme niitä jotka ovat lähteneet pilvien reunalle. Se suru ja kaipaus ei koskaan katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Muistoissa kannamme heitä aina mukana. On hetkiä, jolloin muistamme hän olisi tehnyt sen näin, hänen kanssa oltiin siellä. Hän sanoi näin. Meidän rakkaus ei heitä kohtaa kohtaan koskaan katoa. Me muistamme ne aina. 

Pyhäinpäivänä käydään haudalla sytytämme kynttilän, muistelemme heidän elämää täällä meidän kanssa.

Kynttilät syttyy, ilta on hiljaa,

taivas pukeutuu hopean siltaan.

Tuuli vain kuiskaa, muistojen ääni,

lämpö jää sydämeen, ikuinen ääni.

Jokainen liekki on rakkauden valo,

jokainen kipinä — muiston talo.

Ei kukaan meistä katoa pois,

niin kauan kuin sydämessä soi.

halloween

kuu piirsi sillan märkään asfalttiin.

kaksi lasta kulki katua pitkin.

toinen oli haamu ja toinen luuranko.

he toistivat samaa lausetta jokaisella ovella

"Trick or treat?"

he jatkoivat matkaa, sadepisarat tanssivat

katulampun valossa. onko tämä viiminen paikka? 

kysyi haamu. ehkä. vastasi luuranko ja helisti kassia,

jossa oli paljon herkkuja. 

pikku hiljaa heihin hiipi väsymys.

ja oli hyvä päästä kotiin ja lämpimään. 

mutta vielä yksi ovi. 

he nousivat portaat ylös koputtivat oveen.

oven takaa kuului hento ääni, kuin lapsella

kuka siellä?

sitten kuului askeleita ja ovi hieman raottui ja 

valo lankesi kadulle. jälleen he sanoivat 

"trick or treat?"

 pienet ja väsyneet lapset lähtivät tallustaa kotia kohti

Syysmyrsky

Tuuli ripottelee syksyn sävyisiä puita mielensä mukaan, aallot löivät rantaan. He kaksi, seisoivat laiturilla. Pitäen toisistaan kiinni, kuin peläten että toinen kaatuu. 

Tuuli tarttui naisen hiuksiin  ja heilutteli märkää tukkaa. 

Heidän hengityksensä sekoittui kylmään ilmaan. Aallot löivät laituria vasten, kuin kertoen omaa tarinaa.

Mies tiukensi otettaan, kuin varmistaakseen ettei nainen liukastu, ettei  lähde tuulen vietäväksi.

Heidän silmät etsivät toisiaan myrskyn hämärässä.

Sanaton yhteys ja ymmärrys on Heidän välillään. Se on syvempi kuin 

 Syksyn sateiden hiljainen laulu.

Lehdet pyörivät Heidän jaloissa, ruskeita, keltaisia ja punaisia.

Kuin syksy olis maalannut heidän tarinaa. 

Tuuli kantoi Heidän iloa ja naurua kauas järven taakse.  

Pienen hetken ajan maailma supistui vain laiturin päähän, Heidän kahden kosketukseen ja syysmyrsky huminaan.

Heidän varjonsa lankesi laiturille, kuin pitkä muisto syksystä.

 Tuuli soitteli hiljaa sävelmää.

Sade rummutti tahtia.

Aallot löivät hiljaa ja sitten voimakkaasti kuin hengittäen Heidän kanssaan. Käden puristus oli lupaus rakkaudesta.

He seisoivat hiljaa, aivan hiljaa myrskyn keskellä hengittäen toisiaan ja syysmyrskyä. Maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi odottamaan että myrsky kirjoittaa Heidän tarinan loppuun.

Kuurankukkia

 

Aurinko nousee metsänrajan.

Se värjää maan kultaisella hohdollaan. 

Sen säteet osuu kuurankukkiin,

Ne ovat kuin pienet timantit nurmikolla.

Miten pieni maailma  voi olla kaunis. 

Marjut astelee pihalla, kuura ratisee jalkojen alla. Hengitys höyrysi. Hän antoi sormensa kulkea pitkin kylmää maata. Linnut lauloivat niin hiljaa, kuin eivät olisivat halunneet rikkoa  tätä talvista taikaa. Kaikki tuntui kuuluvan tähän aamuun, kuurainen maa, linnun laulu ja aurinko.

Hän poimi pienen kuurankukan se loisti aamun auringossa kuin pieni timantti, se tuntui kertovan. Pysähdy hetkeksi ja katso maailma on kaunis. 

juna aseman syksy

lämmin syystuuli puhaltaa, läpi asemapihan.

hän puristaa vanhanaikaista ruskeaa matkalaukkua. 

sen nahka haisee sateelta ja menneeltä ajalta. 

ja rypistynyt lippu kädessä, kuin lupa kadota. 

asema on hiljainen vain tuuli kuljettaa kuivuneita

lehtiä, jotka kahisevat liikkuessa. 

kaukaa jo kuuluu junan vihellys, hän astuu lähemmäs raidetta.

kuin näkymätön käsi vetäisi häntä eteenpäin. 

hän miettii ehkä elämä on tälläistä ennen lähtöä, vaikka

ei tiedä minne kuulua. matkalaukussa on paita,  puoliksi kirjoitettu 

kirje, ja pieni kivi joka kantaa muistoja lapsuudesta. 

mutta nyt meri on kaukana, mutta muistot on aina mukana.

tuuli tuo mukanaa suolan ja sanattoman toivon.

jossain on paikka jossa hänet tunnetaan ilman nimeäkin.

juna saapuu, hän astuu sisälle. 

vaunu on lämmin ja täynnä iloista naurua.

lippu repeää, mutta sillä ei ole merkitystä

hän hymeyilee ehkä määrämpää onkin ihan toinen nimi tuulelle. 

tahroja paperilla.

 

pöydällä lepää kasa kirjoittamattomia

kirjeitä. niiden vieressä on lamppu, kuin olisi

väsynyt olemaan päällä. se värisee hetken. kuin

miettien olisiko päällä vai sammuneena. 

huoneessa tuoksuu muste, vanha ja hieman katkera.

sormet kääntävät arkin kuin katsoen olisiko,

toisella puolella jotain. 

kynän kärki koskettaa paperin pintaa mutta,

sanat ei synny. kuin olisi kirjoittanut, varjon tai

hengityksen. kun sanat paperille tulevat, eivät kynästä. 

vaan siitä hetkestä kun käsi vapisi. 

kun mitä sydän sanoi, mutta kieli ei osannut kertoa.

yksi tahraleimoista muistuttaa silmää, 

toinen sadepisaraa ja 

kolmas sydäntä joka tihkuu kuin verta.

mut, kaikki olivat todisteita siitä,

että hän oli jotain yrittänyt,mutta

ei osanut kirjoittaa niitä sanoiksi tai 

kokonaiseksi tarinaksi. 

aamu tuli hitaasti ja  valo 

kulki pitkin lattianrajaa.

tarttui paperin kulmaan. 

muste ei ollut kadonnut vaan kuivunut.

se oli merkki siitä että joku oli yrittänyt

jotain kirjoittaa mutta ne eivät syntyneet sanoiksi. 

tahroja paperilla oli

pieniä pysähdyksiä ajassa.

todiste siitä että hiljaisuuskin osaa

joskus puhua. 

Syysloman hiljainen laulu

 

Syystuuli se kulki vanhaa

Hiekkatieta, se tuli kuin

Vanha ystävä. Pyytämättä ja

Arvaamatta. Puiden oksat kumarsivat harmaata taivasta vasten ja niiden lehdet, kieppuvat maahan hiljaa kuin vanhat kirjeet menneestä ajasta.

Tyttö saapui mummolaan.

Puuportti narisi ja revontulet taivaalla tanssivat. Savupiipusta nousi ohut savuhuntu. 

Sisällä tuvassa tuoksui, kaneli, kahvi ja mennyt aika. Pöydällä odottivat villasukat. Pöydällä oli vielä pelargonia. Vaikka kylmä oli jo ovella.

Päivät kuluivat hitaasti, kuin lämmin tee kupissa. Joka ei koskaan kulu. Tyttö käveli metsässä joka päivä antoi ajatusten kulkea kosteiden Sammaleiden ja sumun välissä. Järven pinta oli kuin peili josta heijastui lapsyys ja nyt - yhtäaikaa molemmat.

Sade rummutti kattoa kuin taputtaen tyttöä uneen. Syysloma ei ollut lepoa. Vaan paluu lapsuuteen vuosien taakse.

Kirje kesälle, kun syksy saapui

Rakas,kesä nyt kun lehdet putoilee

Ja ilma tuoksuu, marjoille ja sateelle. Sinun lämpösi on muisto hiljainen, kuin laula joka soi tuulen lailla. 

Kävelen polkua missä ennen tanssin, nyt kenkien alla rasahtaa syksyn ruskeat lehdet. Aurinko painuu varhin mailleen ja minä mietin jäikö sinusta mitään minulle lainkaan.

Muistan järven, sen tyynen pinnan. Kuinka heikastuit,siitä niin kirkkaana. Kuinka nauru kantaantui iltaan asti. Nyt vain hiljaisuus,jota sade laskee raskain askelin.

Omenat kypsyneet ovat. Siellä missä kesä sinua odottaa. Ja minä Kiedon kaulahuivia ja annan tuulen kertoa tarinaa varjon lailla.

Kesä sinua en unohda vaikka olet muisto vain. Vaikka illat käyvät pimeäksi.ja jokainen tähti kuiskaa

" kaipauskin on lämmintä, sydän sen muistaa " 

Ja kun kevät lumen alta nousee. Sinun laulusi uuteen aamuun nousee. Mutta siihen asti kun luonto jäätyy ja lepää. Minä säilytän sinut - sydämmen kesään.