juna aseman syksy

lämmin syystuuli puhaltaa, läpi asemapihan.

hän puristaa vanhanaikaista ruskeaa matkalaukkua. 

sen nahka haisee sateelta ja menneeltä ajalta. 

ja rypistynyt lippu kädessä, kuin lupa kadota. 

asema on hiljainen vain tuuli kuljettaa kuivuneita

lehtiä, jotka kahisevat liikkuessa. 

kaukaa jo kuuluu junan vihellys, hän astuu lähemmäs raidetta.

kuin näkymätön käsi vetäisi häntä eteenpäin. 

hän miettii ehkä elämä on tälläistä ennen lähtöä, vaikka

ei tiedä minne kuulua. matkalaukussa on paita,  puoliksi kirjoitettu 

kirje, ja pieni kivi joka kantaa muistoja lapsuudesta. 

mutta nyt meri on kaukana, mutta muistot on aina mukana.

tuuli tuo mukanaa suolan ja sanattoman toivon.

jossain on paikka jossa hänet tunnetaan ilman nimeäkin.

juna saapuu, hän astuu sisälle. 

vaunu on lämmin ja täynnä iloista naurua.

lippu repeää, mutta sillä ei ole merkitystä

hän hymeyilee ehkä määrämpää onkin ihan toinen nimi tuulelle. 

tahroja paperilla.

 

pöydällä lepää kasa kirjoittamattomia

kirjeitä. niiden vieressä on lamppu, kuin olisi

väsynyt olemaan päällä. se värisee hetken. kuin

miettien olisiko päällä vai sammuneena. 

huoneessa tuoksuu muste, vanha ja hieman katkera.

sormet kääntävät arkin kuin katsoen olisiko,

toisella puolella jotain. 

kynän kärki koskettaa paperin pintaa mutta,

sanat ei synny. kuin olisi kirjoittanut, varjon tai

hengityksen. kun sanat paperille tulevat, eivät kynästä. 

vaan siitä hetkestä kun käsi vapisi. 

kun mitä sydän sanoi, mutta kieli ei osannut kertoa.

yksi tahraleimoista muistutta silmää, 

toinen sadepisaraa ja 

kolmas sydäntä joka tihkuu kuin verta.

mut, kaikki olivat todisteita siitä,

että hän oli jotain yrittänyt,mutta

ei osanut kirjoittaa niitä sanoiksi tai 

kokonaiseksi tarinaksi. 

aamu tuli hitaasti ja  valo 

kulki pitkin lattianrajaa.

tarttui paperin kulmaan. 

muste ei ollut kadonnut vaan kuivunut.

se oli merkki siitä että joku oli yrittänyt

jotain kirjoittaa mutta ne eivät syntyneet sanoiksi. 

tahroja paperilla oli

pieniä pysähdyksiä ajassa.

todiste siitä että hiljaisuuskin osaa

joskus puhua. 

Syysloman hiljainen laulu

 

Syystuuli se kulki vanhaa

Hiekkatieta, se tuli kuin

Vanha ystävä. Pyytämättä ja

Arvaamatta. Puiden oksat kumarsivat harmaata taivasta vasten ja niiden lehdet, kieppuvat maahan hiljaa kuin vanhat kirjeet menneestä ajasta.

Tyttö saapui mummolaan.

Puuportti narisi ja revontulet taivaalla tanssivat. Savupiipusta nousi ohut savuhuntu. 

Sisällä tuvassa tuoksui, kaneli, kahvi ja mennyt aika. Pöydällä odottivat villasukat. Pöydällä oli vielä pelargonia. Vaikka kylmä oli jo ovella.

Päivät kuluivat hitaasti, kuin lämmin tee kupissa. Joka ei koskaan kulu. Tyttö käveli metsässä joka päivä antoi ajatusten kulkea kosteiden Sammaleiden ja sumun välissä. Järven pinta oli kuin peili josta heijastui lapsyys ja nyt - yhtäaikaa molemmat.

Sade rummutti kattoa kuin taputtaen tyttöä uneen. Syysloma ei ollut lepoa. Vaan paluu lapsuuteen vuosien taakse.

Kirje kesälle, kun syksy saapui

Rakas,kesä nyt kun lehdet putoilee

Ja ilma tuoksuu, marjoille ja sateelle. Sinun lämpösi on muisto hiljainen, kuin laula joka soi tuulen lailla. 

Kävelen polkua missä ennen tanssin, nyt kenkien alla rasahtaa syksyn ruskeat lehdet. Aurinko painuu varhin mailleen ja minä mietin jäikö sinusta mitään minulle lainkaan.

Muistan järven, sen tyynen pinnan. Kuinka heikastuit,siitä niin kirkkaana. Kuinka nauru kantaantui iltaan asti. Nyt vain hiljaisuus,jota sade laskee raskain askelin.

Omenat kypsyneet ovat. Siellä missä kesä sinua odottaa. Ja minä Kiedon kaulahuivia ja annan tuulen kertoa tarinaa varjon lailla.

Kesä sinua en unohda vaikka olet muisto vain. Vaikka illat käyvät pimeäksi.ja jokainen tähti kuiskaa

" kaipauskin on lämmintä, sydän sen muistaa " 

Ja kun kevät lumen alta nousee. Sinun laulusi uuteen aamuun nousee. Mutta siihen asti kun luonto jäätyy ja lepää. Minä säilytän sinut - sydämmen kesään.