Tuuli ripottelee syksyn sävyisiä puita mielensä mukaan, aallot löivät rantaan. He kaksi, seisoivat laiturilla. Pitäen toisistaan kiinni, kuin peläten että toinen kaatuu.
Tuuli tarttui naisen hiuksiin ja heilutteli märkää tukkaa.
Heidän hengityksensä sekoittui kylmään ilmaan. Aallot löivät laituria vasten, kuin kertoen omaa tarinaa.
Mies tiukensi otettaan, kuin varmistaakseen ettei nainen liukastu, ettei lähde tuulen vietäväksi.
Heidän silmät etsivät toisiaan myrskyn hämärässä.
Sanaton yhteys ja ymmärrys on Heidän välillään. Se on syvempi kuin
Syksyn sateiden hiljainen laulu.
Lehdet pyörivät Heidän jaloissa, ruskeita, keltaisia ja punaisia.
Kuin syksy olis maalannut heidän tarinaa.
Tuuli kantoi Heidän iloa ja naurua kauas järven taakse.
Pienen hetken ajan maailma supistui vain laiturin päähän, Heidän kahden kosketukseen ja syysmyrsky huminaan.
Heidän varjonsa lankesi laiturille, kuin pitkä muisto syksystä.
Tuuli soitteli hiljaa sävelmää.
Sade rummutti tahtia.
Aallot löivät hiljaa ja sitten voimakkaasti kuin hengittäen Heidän kanssaan. Käden puristus oli lupaus rakkaudesta.
He seisoivat hiljaa, aivan hiljaa myrskyn keskellä hengittäen toisiaan ja syysmyrskyä. Maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi odottamaan että myrsky kirjoittaa Heidän tarinan loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti