Aamulla lumisade oli lakannut. Mira joi pikaisesti kahvit. Äidin sanat olivat olleet koko yön mielessä. "olen kuullut lapsena ääniä. ääniä joita ei ollut olemassa" Mira lähti ripein askelin takaisin vanhainkotia. Vanhainkoti ei näyttänyt niin ankealta enää kuin eilen marraskuun pimeässä ja lumituiskussa. kun mira astui käytävään ja suuntasi kohti äidin huonetta. hoitaja sofia pyysi hetkeksi juttelemaan. kun he istuivat pöydän ääreen Sofia sanoi - äitisi oli eilen hieman levoton. - niin, sellainen tunne tuli myös minuelle mira vastasi. - mitä hän tarkoitti sillä kun sanoi että, oli kuullut ääniä lapsena joita ei ollut olemassa? sofia kysyi katse tiukasti mirassa. - en tiedä mira vastasi ja piti katseen tiukasti pöydän pinnassa. - ymmärrän että tää kuullostaa hölmöltä mutta äiti aina sanoo että lumi ei tule yksin. sofia katsoi miraa niin että se tuntui näkevän lävitse. samassa jotakin vedettiin lattiaa pitkin. -kuulitko? mira kysyi. - kuulinko mitä? sofia vastasi, samassa mira tajusi että hänkin on ruvennut kuulemaan ääniä. ääniä joita eivät muut kuulleet. mira saapui äitinsä huoneeseen. se oli yhtä kylmä kuin eilenkin. vaikka petterit hohti kuumana. -äiti, tulin käymään. mira sanoi. mutta äidin ilme ei värähtänytkään. äiti makasi liikkumattomana sängyssään kasvot kohti kattoa.
mira istui pitkään äidin huoneessa ja oli myös nukahtanut. mira säpsähti hereille kun toinen hoitaja tuli käymään. hoitaja jota mira ei tuntenut. - mitä kello on? mira kysyi mutta hoitaja ei vastanut. katsoi vain äidin monitorin ja poistui huoneestaan. mira katsoi puhelintaan se oli jo melkein puolen yön. kun mira astui käytävään se tuntui kylmemmältä kuin äidin huone. mira arvasi heti ettei kaikki ole niinkuin pitää. se että hoitaja oli vieras, ja että kaikkialla tuntui olevan kylmä, äänet joita kukaan muu ei kuule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti