Hiljainen huone

Lumi pieksi vanhainkodin ikkunoita , sellaisella voimalla, kuin koko rakennus tuntui värähtelevän. Talvimyrsky oli peittänyt kaiken alleen,eikä yksikään ääni kantautunut sisälle - kuin maailma olisi pysähtynyt pakkasen alle. Mira ei olisi halunnut palata sinne, mutta velvollisuus paino raskaampana kuin pelko. Hänen äitinsä huonee oli käytävän viimeinen- se, jossa oli aina kylmä vaikka patteri hohti kuumana.melkein tulipunaisena. 

Kun Mira avasi oven, kylmä henkäys tuntui vastaan tulvahvalta varoitukselta. Ainoa valo oli sydänmonitorin vihreä valo,tasainen vilke. Äiti makasi selälleen,silmät auki,tuijottaen kattoon, kuin yrittäen nähdä lumen läpi jonnekin kauas. 

- Äiti, minä tulin käymään, Mira sanoi ja hieroi kohmeisia käsiään yhteen. Äiti ei reagoinyt. Ei räpäyttänyt silmiä. Eikä liikkunut.

Juuri kun Mira oli tarkistanut monitoria, äidin sydän löi. - Mira, Äiti sanoi, mutta äänessä oli oudon terävä ja jäinen kaiku. -Äiti? 

-se on palannut. Miran kurkkua kuristi.-mikä on palannut? 

Mira jähmettyi paikoilleen. Sana kaikui huoneessa kuin olisi tullut jostain kauempaa kuin vuoteessa makaavalta naiselta. - mikä on palannut? Mira kysyi uudestaan kun äiti ei vastannut.

Äiti käänsi katseensa Miraan. Tuntui kuin jokainen liike olisi narissut luissa. Silmät eivät vieläkään värähtäneet. Ne olivat oudon kirkkaat, kuin valo heijastuisi jostain silmiin.

- Lumi ei tule yksi, Äiti kuiskia hyvin hiljaa. -se tuo sen mukanaan.

Mira katsahti ikkunaan. Lumi tuiskutti ikkuna lasia vasten, ja hetken hän kuvitteli näkevänsä tummia varjoja ikkunan takana- kuin joku olisi etsinyt sisään pääsyä ikkunasta.-äiti, mitä tarkoitat? Mira kysyi, yrittäen pitää pelkonsa poissa. Äiti hymyili. Mutta hymy ei ollut lämmin. Enemmän sellainen muistutti hymyä josta yritetään salata pelkoa. - silloin kun olin pieni, aloin kuulemaan ääniä. Ääniä joita ei ole olemassa. 

- minkälaisia ääniä, Mira kysyi. Mutta äiti ei enää vastannut vaan nukkui silmät kiinni.