Talven portilla

Marraskuinen ilta oli kirpeä. Oltiin muutama aste pakkasen puolella. Hän kosketti kuuran peittämää porttia. Kuin vaistomaisesti hän sanoi sen ääneen, miten luonto voi olla yhtä aikaa kaunis ja mystinen. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

Jäinen portti narahti hiljaa, mutta hiljaisessa illassa se tuntui huutavan kovalta,kun hän avasi portin. Lumi rahasi hänen jalkojen alla, kuin varovainen sävel. Vanha omenapuu seisoi pihan keskellä, sen oksat olivat hopeanharmaassa kuurassa, kuin talvi olisi laskenut kruunun oksille. Ilta oli sinertävä, ja taivas kaartui syvänä, kylmänä holvina, jossa ensimmäiset tähdet syttyivät yksi kerrallaa, kuin muinaisten tarinoiden vartijat.

Hän katseli maisemaa. Luonto näytti yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta. Jokainen hengenveto oli kuin lupaus että kevät siellä odottaa. Talvi oli kuin välivaihe syksyn ja kevään välissä. Portti naranti jälleen hiljaa. Se kuullosti kuin joku olisi tevehtinyt tai ehkä varoitukselta. Hän käänsi katseen vanhaa taloon josta ei näkynyt valon pilkahdustakaan. 

Talon ikkunoissa lepäsi yön tummuus, mutta hän tunsi jossain syvältä, lämmön ja valon. Muisto joka ei kadonnut kokonaan. Talon ovi oli suljettu mutta ei lukittu. Hän kosketti oven kylmää kahvaa. Mutta pysähtyi kuin miettimään uskaltaa mennä sisälle. Mutta talven alun kylmä tuuli pakotti hänet menemään sisälle.  Hän veti oven hiljaa auki. Sisällä tuoksui vanha puu, pölyn ja menneen ajan tarinat. Ilmassa oli muutakin kuin, saapuvan talven tuoksu, ehkä se oli loppu tai ehkä se oli uusi alku jostakin.